Minä netissä

Olen nähnyt paljon viimepäivinä keskusteluja sosiaalisesta mediasta. Mietinkin millainen minä siellä olen. Pääasiassa siis itse käytän vain facebookkia, välillä istagramia mutta sielä en varmastikkaan ole aktiivisin käyttäjä.

Facebookistakin on tullut osa melkein päivittäistä elämää. On kätevää pitää ihmisiin sitä kautta yhteyttä, myydä ja ostaa tavaraa ja nähdä mitä muut ihmiset tekee. Päivitän itse ehkä kerran päivässä statuksen siitäkin on tullut tapa että kai mä nyt tänäänkin edes jotain päivitän. En anna itsestäni paljoakaan irti, tiedän että monia ihmisiä ärsyttää että lähinnä päivityksiin ja kuviin liittyy lapset, mutta nehän on tällä hetkellä se pääkohta mun elämässä, niistä yritän parhaani mukaan kasvasvattaa onnellisia ja fiksuja lapsia. Eli siis mua varmaan pidetään tylsänä kotiäitinä joka ei osaa puhua tai ajatella muutakun lapsia. Tosi asiassa mun elämässä on paljon muutakin ja juttelen kyllä ystävien kanssa muustakin kun vaipparallista ynm. En vain halua tuoda yksityisasioita nettiin.

Tietysti jokaisella olis viihdyttävämpää jos tulisin angstaamaan nettiin tai kertoisin kaiken draaman elämästäni, todellisuudessa kuitenkin sellaiset asiat on parempi pitää päässään. Joskus on niitä päiviä kun tekis mieli kirjottaa kaikkien näkeville miten paska päivä on ja miten pahalta tuntuu, mutta kyllähän sitä pakostakin tuo yleensä ne hyvät puolet elämästään esille ja mikäs muu kun lapset olisi se hyvä ja paras asia elämässä. Enkä nyt tarkoita että mulla menis jotenkin huonosti mutta en halua kirjoittaa omia asioitani täysin muille.

Olen siis aktiivinen facebookin käyttäjä, päivitän suht usein tilaani ja kuvia lisään yleensä lapsista. En pidä itseni ulkonäöstä joten harvemmin tulee mitään omia kuvia otettua, saatika laitettua nettiin. En myöskään ole ihan överi päivittelijä että kertoisin kaikki liikkeeni, milloin käyn paskalla tai saatika sitten kuukautiskiertoani, näitäkin päivityksiä olen joskus nähnyt etusivulla. Ja ne ihmiset jota ärsyttää ja kyllästyttää mun päivittelyt niin voi mennä toki klikkaamaan mut pois kavereista.

Olen käyttänyt nettiä myös paljon vertaistuen saantiin, aivan loistavaa jutella kohtalo toverien kanssa ja mitenkä paljon raskausaikana sai tsemppejä tai neuvoja tarvittaessa! Mitä tekisinkään ilman nykytekniikkaa :D

Stressi hirmu

Minä olen ihminen joka saa pienimmästäkin asiasta kamalan stressin aikaan, tarkemmin miettien ehkä myös vaadin itseltäni välillä liikaa. Poden huonoa omatuntoa iltaisin nukkumaan mennessä aivan normaaleista asioista. Mielenpäälle jää monesti kaihertamaan jos olen vaikka joutunut kerran korottamaan ääntäni lapsille tai jos olen vaitonainen kun itsellä on huonopäivä. Mutta enhän mä voi olettaa että jaksan joka ikinen päivä vuodessa olla iloinen ja aurinkoinen äiti. Saan huonon olon siitä jos puran kiukkuni muihin ihmisiin. Eniten maailmassa melkein mä inhoan riitelyä, en tappele kovinkaan usein ihmisten kanssa, riitely saa tosi surulliselle mielelle ja muutenkin monesti olen niin kiltti luonteeltani että en voi sanoa kellekkään pahasti, puoleni silti osaan pitää.

Olen ollut aina huono nukkumaan, nukahtaminen on kaikista vaikein homma, asiaa ei varmastikkaan helpota se että teen pienistäkin asioista omassa päässä ison numeron. Koen epäonnistumista kun tyttö ei vieläkään tee hätiään pottaan, tosin stressi ehkä hieman helpotti kun puhuin samanikäisten lasten vanhempien kanssa ja huomasinkin että hei ei todellakaan kaikki tän ikäiset vielä osaa sitä hommaa ja luulenkin että asiaan vaikuttaa paljon se onko vanhempia sisaruksia tai onko lapsi päiväkodissa jossa saisi mallia muista lapsista. Mutta kesällä se on saatava sujumaan.

Olo on epäonnistunut jos illalla tulen kotiin ollessani lasten kanssa koko päivän kyläilemässä ja kaikki kotihommat on tekemättä, normaalistihan siis mulla menee aamupäivät siivotessa, iltapäivä ruuan laitossa ja ilta pyykätessä kun teen kotihommat lastenhoidon lomassa.
Sittenpä vasta paska olo onkin jos olen nukkunut vaan muutaman tunnin yöllä ja pidän lepopäivän liikunnasta tehden vain lihas treenit kotona, mä olen tyypillinen KAIKKI-HETI-MULLE-NYT! ihminen. Jos mä haluan jotain en malta odottaa sitä vaan kaikki pitää tapahtua just sillä sekunnilla, oikeastaan olen yllättynyt miten hyvin maltti on riittänyt liikunnan ja kropan kehtiyksen suhteen, ikävä tosi asiahan on että kuitenkin ne päätähden on nuo pienet taaperot ja ne omat hommat tehdään kun on aikaa tai lapset sen sallii, tosin lasten kanssakin on tullut opittua leikkimään sellaisia leikkejä että itselle tulee hiki.

Ehkä siis pitäisi opetella jollain keinolla antamaan itselleen hieman armoa. Varmasti jokainen vanhemmista joskus korottaa ääntään, on itse väsynyt, koti on sekaisin. Mutta parhaani mä yritän ja mikäs sen parempi palkinto on kun illalla lapset kpertyy kainaloon ja vanhimmainenkin aina sanoo Äiti minä rakastan sinua! Olen rakas lapsilleni ja ne minulle, meillä on asiat hyvin! Minkä takia siis tehdä itselleen turhista asioista mieletön stressi ja pahamieli, jollain voi kuitenkin olla asiat paljon huonommin kuin meillä.

Vauva-arjesta taapero arkeen ja uhmaan

Meillä alkaa olla vauva-arki ajat takana päin nimittäin poika täyttää vähän reilun viikon päästä jo vuoden! Aika on mennyt kamalaa vauhtia ja on uskomatonta ajatella että mun pieni käärö on jo taapero vaikka vasta mä sen sain ensimmäistä kertaani syliin. Vuosi ei ole ollut koko aikaa pelkkää onnea ja iloa vaan siihen on myös mahtunut paljon itkua ja uupumusta. Korvatulehdus kierre selätettiin, flunssat kärsittiin ja pahimmat hammas taistotkin näyttäisi olevan takana päin. Yöt on alkaneet helpottua vaikkakin vielä eivät ole kokonaisia mutta olen enemmän kuin tyytyväinen tämän hetkiseen tilanteeseen. Samu on aivan loisto poika, meidän porukan ilopilleri ja pieni pelle, joskis myös hieman rasavilli tapaus. Olen ylpeä siitä jo mitä olen tähän mennessä saanut aikaan ja ainakin tähän asti olen onnistunut takaamaan lapsille onnellisen elämän ja aion taata myös tulevaisuudessa.

Jostain kumman syystä mun mielessä pilkistelee vauvakuume, mutta se ajatus ei sovi elämäntilanteeseen ollenkaan. Joten jos nautin tulevasta tätiydestäni ja siitä kun minulla on jo 2 ihanaa lasta. JOSKUS kyllä haluan vielä lisää pikku varpaiden tepsutusta kotiin kunhan kaikki muut asiat on kunnossa.

Arki on erinlaista kuin vuosi sitten, käydään lasten kanssa eri tavalla reissussa, mulla on aikaa siivota ja pyykätä. Ehdin jo useimmiten syömään ruuan lämpimänä. Sitten taas Saran kanssa on erityisen hankala uhma ikä menossa, joka kyllä koettelee hermoja. Kaikesta alkaa kamala huuto kun asiat ei mene oman pään mukaan, mutta kylläpä on hienoa nähdä että hänellä on aivan oma luonne ja tahto! Uskon että tämäkin vaihe alkaa pian helpottaa ainakin nyt alkaa tuntua siltä. Meillä on tietyt säännöt ja niitä noudatetaan, vaan pianhan meillä on Samun kanssa sama taito jo edessä.

Tänä viikonloppuna juhlitaan siis valmiiksi ensiviikolla 1 vuoden täyttävää ihanaa iloista poikaa. Melkein itken kun kirjoitan tätä. On ihanaa kun lapset kasvaa, mutta on se haikeaakin. Ainakin olen jotain elämässäni tehnyt oikein ja näistä kahdesta pienestä kasvavasta kirpusta olen ikionnellinen <3