muutosta

Olen jo pitkään miettinyt sitä onko minusta tullut liian vakava, joskus jää jälkeenpäin sellainen olo etten osaa enää nauraa ja heittäytyä mukaan niinkuin minä ennen tein. Onnekseni kuitenkin eilen tajusin että osaan vielä edelleen nauraa ja heittää läppää, vaikkei aina siltä tunnukkaan. Huomaan itsestäni paljon uusia asioita, miten ajatusmaailmani onkaan muuttunut vuodessa ihan toiseen suuntaan, uskallan jo paljon vapaammin ilmaista oman mielipiteeni ihan kasvotusten. En silti halua että minusta tulee liian vakava, joskus tuntuu että mietin joka ikistä asiaa ihan liikaa, asiat voisi joskus antaa vaan mennä omalla painollaan eikä järjestää aina niin kauheeta stressiä.

Jälkeen päin olen huomannut miten paljon vanhoja kaveri suhteita on jäänyt taakse, koska olemme ihan eri aalto pituudella, jos joku vanha tuttu kävelee kadulla vastaan ja jää juttelemaan saattaakin tulla sellainen olo että mitä ihmettä minä sille puhun. Tiedän monia kavereita esim netissä haitta varmasti hössötykseni siitä mitä lapsi on oppinut tai mitä olen lapsen kanssa tehnyt, mutta minun puolesta ei kenenkään tarvitse niitä lukea jos ärsyttää, se on kuitenkin itsestään selvyys että lapsi on aika suuri osa sisältöä arjessani.

En vielä puolitoista vuotta sitten osannut kyllä kuvitella olevani äiti, olisin vain kotona, juhliminen on vähentynyt niiiiiiiin paljon, ja olen ihan eri ihminen. Kyllä minussa toki jotain samaa on vielä kuin entisessä sinissäkin, mutta jos luen vanhoja juttujani vaikka vuodelta 2010, en enää löydä niistä itseäni. Ja sen voin sanoa että muutos on tapahtunut ainoastaan vain hyvään suuntaan :)

lisäämpä vielä lopuksi kuvan jossa sara on lähdössä mieheni vanhempien luokse isänsä kanssa :) 

                                                                                Ja näin meillä seisotaan tukea vasten :) 

 

mitenkähän käy

Olen oikeastaan pari päivää jo pohtinut tätäkin asiaa, että ymmärtääköhän kaikki ystäväni sitä että minulla ei ole enää niin aikaa heille, tai oikeastaan varmaan olisikin aikaa jos sitä vaan järjestäisin. Jotenkin vaan on jäänyt yhteyden pito nyt vähemmälle. Päivät kuluu lapsen kanssa olemiseen ja kodin kunnossa pitoon (tosin tämä jää hieman vähemmälle kun tyttö on eri mieltä siivouksesta), kun mies tulee kotiin teen yleensä ruuan ja sekin monesti saattaa venyä iltaan asti tosin poikkeus tapauksissa olen tehnyt sen jo ennen kun mies tulee kotiin. Ja kun on syöty on kiva viettää perheen kesken aikaa ja pitää vähän parisuhdettakin yllä. 

Tottakai kaipaan ystäviäni, mutta monesti olen illalla jo niin väsynyt ja mukavuuden haluinen että yksinkertaisesti voimat ei riitä enää siihen että lähden ystävän kanssa kahville tai ylipäätänsä käymään jossain. Perheestä on vaan tullut tärkein ja sitä haluaa joskus ihan omaa aikaakin. Oikein nautin siitä kun lapsi ja mies on illalla jo nukkumassa kun voin käpertyä yksin sohvalle viltin alle ja katsoa sinkkuelämää tai muuta vastaavaa, siis yksin kertaisesti olla vain! 

Muistan kun aloin odottamaan ja moni kysyi minulta että tajuathan sen että sinun menemisesi ja bailaamisesi on mennyt, ehkä se niin onkin mutta joskus vielä minullakin on mahdollisuus mennä, toki joskus on niitä päiviä kun tekis mieli mennä ja vetää pää täyteen. Ja olen päässytkin jo välillä menemään. Jotenkin tuntuu vaan että varsinkin muutamana viimeviikkona olen alkanut viihtymään kotona ja se on yksin kertaisesti helpoin ja mukavin paikka olla lapsen kanssa. Ei minun täydy joka ilta päästä johonkin, minulle kelpaa se että saan olla perheeni kanssa :) Oon tainnu lopullisesti pimahtaa. Yksin kertaisesti rakastan vaan niin paljon lastani ja miestäni enkä halua menettää hetkeäkään niistä onnen hetkistä jota joka päivä saan. Ja onhan nykyään netti ja puhelimet sitä varten että ystäviin voi yhteyttä pitää. Tärkeys järjestys kuitenkin ensin! :)