Stressi hirmu

Minä olen ihminen joka saa pienimmästäkin asiasta kamalan stressin aikaan, tarkemmin miettien ehkä myös vaadin itseltäni välillä liikaa. Poden huonoa omatuntoa iltaisin nukkumaan mennessä aivan normaaleista asioista. Mielenpäälle jää monesti kaihertamaan jos olen vaikka joutunut kerran korottamaan ääntäni lapsille tai jos olen vaitonainen kun itsellä on huonopäivä. Mutta enhän mä voi olettaa että jaksan joka ikinen päivä vuodessa olla iloinen ja aurinkoinen äiti. Saan huonon olon siitä jos puran kiukkuni muihin ihmisiin. Eniten maailmassa melkein mä inhoan riitelyä, en tappele kovinkaan usein ihmisten kanssa, riitely saa tosi surulliselle mielelle ja muutenkin monesti olen niin kiltti luonteeltani että en voi sanoa kellekkään pahasti, puoleni silti osaan pitää.

Olen ollut aina huono nukkumaan, nukahtaminen on kaikista vaikein homma, asiaa ei varmastikkaan helpota se että teen pienistäkin asioista omassa päässä ison numeron. Koen epäonnistumista kun tyttö ei vieläkään tee hätiään pottaan, tosin stressi ehkä hieman helpotti kun puhuin samanikäisten lasten vanhempien kanssa ja huomasinkin että hei ei todellakaan kaikki tän ikäiset vielä osaa sitä hommaa ja luulenkin että asiaan vaikuttaa paljon se onko vanhempia sisaruksia tai onko lapsi päiväkodissa jossa saisi mallia muista lapsista. Mutta kesällä se on saatava sujumaan.

Olo on epäonnistunut jos illalla tulen kotiin ollessani lasten kanssa koko päivän kyläilemässä ja kaikki kotihommat on tekemättä, normaalistihan siis mulla menee aamupäivät siivotessa, iltapäivä ruuan laitossa ja ilta pyykätessä kun teen kotihommat lastenhoidon lomassa.
Sittenpä vasta paska olo onkin jos olen nukkunut vaan muutaman tunnin yöllä ja pidän lepopäivän liikunnasta tehden vain lihas treenit kotona, mä olen tyypillinen KAIKKI-HETI-MULLE-NYT! ihminen. Jos mä haluan jotain en malta odottaa sitä vaan kaikki pitää tapahtua just sillä sekunnilla, oikeastaan olen yllättynyt miten hyvin maltti on riittänyt liikunnan ja kropan kehtiyksen suhteen, ikävä tosi asiahan on että kuitenkin ne päätähden on nuo pienet taaperot ja ne omat hommat tehdään kun on aikaa tai lapset sen sallii, tosin lasten kanssakin on tullut opittua leikkimään sellaisia leikkejä että itselle tulee hiki.

Ehkä siis pitäisi opetella jollain keinolla antamaan itselleen hieman armoa. Varmasti jokainen vanhemmista joskus korottaa ääntään, on itse väsynyt, koti on sekaisin. Mutta parhaani mä yritän ja mikäs sen parempi palkinto on kun illalla lapset kpertyy kainaloon ja vanhimmainenkin aina sanoo Äiti minä rakastan sinua! Olen rakas lapsilleni ja ne minulle, meillä on asiat hyvin! Minkä takia siis tehdä itselleen turhista asioista mieletön stressi ja pahamieli, jollain voi kuitenkin olla asiat paljon huonommin kuin meillä.