Monesti pysähdyn miettimään meidän yhteisiä metkuja. Henkeviä keskusteluja, illan istujaisia, biletys reissuja, yhteisiä hetkiä hänen lapsen kanssaan ynm. Olimme kuin paita ja peppu ennen väli rikkoa. Pystyin aina soittamaan tai menin käymään kun mieltä vaivasi jokin asia tai tuleva äitiys pelotti, olihan hän itsekkin kokenut joskus ne samat tunne väristykset. Hän oli se joka oli paikalla kun plussasin saran ja oli minun kanssa hyppimässä fiiliksissä että sieltä se pikku "nestori" tulee.
Viihdyin hänen seurassaan, vaikka ollaankin aika erinlaisia. Hän on myös aika tempperamenttinen, mutta vasta kohdat vaan täydensi toisiaan. Luonteesta löytyy myös pitkä vihaisuus, ehkä tämän takia en rohkene ottaa yhteyttä jos saisimme puhuttua asiosta ja ehkä voisimme olla taas ystäviä. Monesti illalla sängyssä mietin mitä hänelle kuuluu, onkohan kaikki hyvin. Pysähdyn silloin tällöin katselemaan meistä vanhoja valokuvia ja miettimään niitä hauskoja tilanteita kuviin liittyen. Voi tätä ikävän määrää, silti aina itse ajattelen että tuskin hän edes muistaa enää olemassa oloani tai miettii mitä minulle kuuluu.
Oletteko koskaan joutuneet samankaltaiseen tilanteeseen? Oletteko saaneet tilanteen korjattua?
Mä olen. Todella hyvän ystävän kanssa meni poikki todella pienen syyn takia. kuitenkin netin kautta taas alettiin juttelemaan, tai lähinnä muistelemaan vanhoja. sen jälkeen oltiinkin taas kavereita ja nyt taas naemmekin useaan otteeseen. Olemme täysin erilaisia ihmisiä kumpikin, mutta löytyy meistä paljon samaakin. :) ystävät on tärkeitä. pidä ihmeessä ne lähellä. :) ota yhteyttä ihmeessä, et mitään menetäkkään. :)
VastaaPoistaehkä pitäis olla vaan olla rohkeempi ja ottaa yhteyttä, miks se silti tuntuu niin vaikeelta. Ja entä jos toista osa puolta ei kiinnostakkaan :/
PoistaHeippa. Löysin blogisi n.5min sitten ;) Halusin vain kirjoittaa sinulle heti tämän luettuani! Itselläni meni välit poikki parhaimpaan ystävääni noin puolitoista vuotta takaperin. Syy oli lähinnä väärinkäsitysten summa, toinen on loukannut toista ja toinen ei ymmärrä ja toinen ei ymmärrä pyytää anteeksi ja siitä alkoi reilun vuoden puhumattomuus,irti otto, etäisyys. Alkuun asia vaivasi minua kovasti, iltasella lähes itkin kun ajattelin että miksi tässä kävi näin... Mietin, että olenko todella niin kamala ihminen ja että miksi, miksi näin piti käydä... Aikaa kului, aloin olemaan jo sinut asian kanssa ja käänsin asian niin että ei väkisin voi itseään tyrkyttää, että ehkä sen kuului olla näin. Kun noin puolisen vuotta oli kulunut, totsin että hitto vie mähän pärjäänkin ilman sitä ihmistä, josta pelkkä ajatuskin luopumisesta olisi ennen tuntunut vähintäänkin hirveältä. Aikaa kului, tunsin lähinnä huvittavia tunteita entistä ystävyyttämme kohtaan, otin etäisyyttä. Näin asioita jotka mätti, vaikka ystävyytemme olikin parasta mitä tiesin. Kuitenkin, minulla oli häntä aina ikävä. Aina. Vaikka välillä tuntui etten tahdo edes teidemme kohtaavan jos kävi näin kun kävi... Mutta yksi kerta, ystäväni otti yhteyttä. Ehdotti tapaamista, mua pelotti. Ihan hirveästi, tunnenko mä enää häntä, osaanko puhua hänen kanssaan mitään? Kun nähtiin, mua jännitti ihan hirveesti, mutta meillä juttu luisti kuin ennenkin! Olin todella yllättynyt! Tämän jälkeen keskustelimme vielä netin välityksellä, keskustelimme siitä miksi tiemme erosivat. Itkin kauan, muutaman tunnin. Molemmilla oli jäänyt hampaan koloon asioita, molemmilla oli ikävä. Nyt olemme olleet tekemisissä, ei yhtä tiiviisti kuin sillon joskus. Mutta tekemisissä kuitenkin. Ja mulla on nyt hyvä olla. Meillä on hyvä olla kun olemme jutuissa jne. Kadun suunnattomasti, etten ottanut itse aikaisemmin yhteyttä... Niin monta kuukautta,niin monta päivää ja ennen kaikkea, niin monta asiaa meni ohitsemme vain ettei ylpeys ja rohkeus antanut periksi ja ottaa puhelimen käteen ja soittaa ja sanoa maailman ehkä vaikeimman ja yksinkertaisemman sanan, anteeksi? --tästä tuli nyt pitkääkin pitempi stoori, mutta tällä haluan sinulle viestittää että ota rohkeasti yhteyttä, ainakin olet yrittänyt! Ystäväsi voi asiaa mietittyään kuitenkin palata asiaan, olet "heittänyt" pallon hänelle siinä kohtaa. Rohkeasti vain! Kunpa itse olisin ollut aikaisemmin viisaampi ja tehnyt aloitteen, onneksi ystäväni teki edes vuoden jälkeen! Lämpimin tsemppauksin, Neiti S.
VastaaPoistakiitos tsemmapuksesta, toivon todella että saisin otettua hänen jotain kautta yhteyttä. Tuntuu typerältä heittää monen vuoden ystävyys hukkaan, haluaisin niin paljon että kaikki olis ennallaan
PoistaMulla on kans sama tilanne tässä nyt. Meidän välit meni kylläkin mun virheen takia, eikä paljoo auta vaikka olen pyytäny anteeks ja hän on mulle myös antanu anteeks, mut kumpikaan vaan ei ota yhteyttä.. Mä olen sanonu hänelle et hän voi aina soittaa mulle sitten kun on siihen valmis mutta eipä vielä tähän päivään mennessä ole sitä yhteyttä ottanut. Mä olen kuitenkin useesti tässä välissä jo koittanut ottaa yhtäeyttä mut ei niin ei..
VastaaPoistaOta ihmeessää yhteyttä ainoastaan sillä se vaan selvii et mitä mieltä toinen on. ja et sä mitään menetä jos otat puhelimeen käteen ja soitat :)