Eilen illalla sängyssä pohdin nykyistä elämääni, kun uni ei tullut silmään ja vähän joka paikkaan kolotteli. Mietin millaista elämää elin ennen ja millaista elän nykyään. Tulin kuitenkin siihen tulokseen että en vaihtaisi elämääni mihinkään muuhun. Vaikkakin elämästäni on kadonnut paljon ihmisiä, suurin osa sellaisia joita pidin läheisinä ja ystävinä, mutta perheen tulon myötä olen nähnyt ketkä on tosi ystäviäni. Joukossa on jo itsekkin perheellisiä mutta myös lapsettomia ystäviä, eikä se ole vaikuttanut ystävyyteen mitenkään. Samalla tavalla me vieläkin ystävien kanssa hassutellaan vaikka toki myös puheenaiheisiin kuuluu lapset onhan ne iso osa omaa elämääni.
Aamulla on ihana herätä kun tyttö kömpii silmiään hieroen omasta huoneestaan herättämään äitiä, ottaa kaulasta kiinni ja halaa. Vähän aikaa köllötellään ja hassutellaan ennen kuin siirrytään yhdessä aamu toimiin. En vaihtaisi päiviä jolloin lapsi on pahalla päällä, polkee lattiaa saadakseen tahtonsa periksi. Melkein kaikesta opin myös itse jotain, pinnani on kasvanut paljon siitä mitä se joskus oli. Mutta kukaan ei varmasti rakasta minua samalla tavalla kun lapsi rakastaa minua ja tietysti toisin päin. Illalla ihanan hiljaisuuden tullen lapsi nukahtaa sohvalle viereeni kesken television katselun, voisin vain tuijottaa sitä pientä ihmistä siinä. Ajatuksen vilisee pään sisällä kauheella vauhdilla. Kun katson omaa lastani tulee sellainen olo että mä olen onnistunut ainakin jossain asiassa, musta on ihanaa kun lähdetään ruokapöydästä Sara sanoo Kiitti, sitä sanaa en kovin usein kuule, mutta lapsi kiittää minua ja se sana tulee vielä niin aidon kuuloisesti kun se että joskus mies vahingossa sattuu murahtamaan pöydästä noustessaan kiitos.
En ajattele asioita niin että olisin joutunut luopumaan jostain tai että olisin menettänyt jotain. Olen saanut varmasti tuplasti enemmän jo takaisin. Saan rakkautta päivittäin ja saan antaa rakkautta ja hoivaa joka päivä. Minua kiitetään ja halaillaan. Vaikka joskus palikat sun muut lelut on ympäri asuntoa en anna sen häiritä sehän vain näyttää että meillä eletään. Illan koho kohta on kun pieni ihminen sanoo minulle akas ja pusu. Silloin tiedän olevani tärkeä ihminen ainakin kun lapseni sanoo minulle rakas.
En vaihtaisi näitä asioita jatkuvaan rellestykseen ja festareihin, niistä luultavasti jäis käteen tyhjä lompakko ja paha olo, saan paljon enemmän... <3
Olen onnellinen näin että minulla on joitakin hyviä ystäviä, oma perhe, muu perhe on tukena ja lähellä. Ja ainakin vielä ollaan kaikki saatu olla terveitä, meillä on koti pään päällä ja ruokaa kaapissa, voinko enempää enää toivoa?
Blogini kertoo minun 22-vuotiaan äidin perhe elämästä johon kuuluu mies ja elokuussa -11 syntynyt pieni sara tyttö ja huhtikuussa -13 syntynyt Samu poika. Haaveilen suuresta perheestä, omasta talosta ja terveellisestä/onnellisesta elämästä. Kirjoitan kaikkea mitä nyt vaan mieleen juolahtaa enemmän tietysti varmaan lapsiin liittyvää
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti