Huomenna käynnistyy raskausviikko 28, eli viimeinen kolmannes voi vihdoin alkaa. Apua, miten ollaan jo tässä tilanteessa kun vasta plussasin ja sulattelin ajatusta siitä miten me pärjätään kahden lapsen kanssa. Nämä ajatukset on saatu pois päästä, koko perheen voimin kovasti odotamme pikkuisen saapumista masun tälle puolelle. On myöskin ihanaa miten paljon lapsen mummot ja ukit odottaa, tietenkään unohtomatta tätejä, setiä ja enoja. Oloni on oikeastaan mitä mainioin, toki selkävaivat ja närästys ei mihinkään häviä mutta ei niistä jaksa valittaakkaan koko aikaa. Neuvolassa meillä kummallakin oli kaikki hyvin, stressin aiheita ei tämän suhteen pitäisi olla joten voidaan vaan odotella sitä lähestyvää h-hetkeä.
Neitokainen alkaa parantua flunssasta pikku hiljaa ja olla taas oma itsensä, tosin onneks olikin aika vaisu flunssa eikä nostellut kauheita kuumeita. Nyt on kova yritys jo lauseen muodostamisessa ja eilen oli pakko esitää ja näyttää äidin ystävällekkin miten hienosti hän osaa jo puhua eri sanoja.
Asiasta poiketen, olen kyllästynyt paikkaan jossa asumme tällä hetkellä. Tiedän että odotus palkitaan ja suunnitelmien mukaan pääsisimme tänä vuonna vielä muuttamaan omakotitaloon, mutta entäs tämä aika mikä tässä välissä on. Olo on kun asuttais jossain opiskelija asuntolassa. Keskellä viikkoa on bileitä, tapellaan keskellä yötä, rappukäytävässä hypitään kun elefantit! Itse oon vielä niin herkkä uninen että herään melkein joka ääneen. Joskus meteli on niin kovaa että Sara herää. Mutta muuttokaan tässä vaiheessa raskautta ei enää hirveesti innosta, musta ei ole mitään apua enkä jaksa tehdä yhtään mitään. Ja kuinka helppoa on loppujen lopuksi edes löytää sitten taas mieleistä ja siistiä asuntoa joka ei maksa maltaita. Tässä kuitenkin suurena plussana on jo toi oma takapiha ja nelitöitä on mun mielestä ihan kivasti. Voiko tähän sitten tottua? Alusta asti on vaan tuntunu siltä että tämä ei ole koti, vaikka kai sen ajan jaksaa päällään seisoenkin kun tietää että pääsee vielä omaan kotiin. Ja ei se muutosta aiheutuva stressikään olis nyt kovin hyväks ja Sarakin on alkanut vasta asettia aloilleen.
Ps. Mikä ihaninta mun vanha ystävä teki mut tänään erittäin onnelliseksi ihmiseksi :)
Blogini kertoo minun 22-vuotiaan äidin perhe elämästä johon kuuluu mies ja elokuussa -11 syntynyt pieni sara tyttö ja huhtikuussa -13 syntynyt Samu poika. Haaveilen suuresta perheestä, omasta talosta ja terveellisestä/onnellisesta elämästä. Kirjoitan kaikkea mitä nyt vaan mieleen juolahtaa enemmän tietysti varmaan lapsiin liittyvää
Meillä kanssa kuuluu tosi paljon mekkalaa tuolta alhaalta kun just tuossa meidän alapuolella on kuntosali ja pyörävarasto. Juuli aina herää kesken päikkäreiden kun joku tiputtaa painot lattiaan tms. Mutta minäkin vaan ajattelen että joskus vielä me asutaan omassa kodissa. :)
VastaaPoistaTosi inhotttavaa kun varsinkin jos lapsen unet keskeytyy metelin takia :S Toisaalta on sit niin vaikee muuttaa muuallekkaan ja muuttuuko se tilane sit välttämättä uudessakaan paikassa jos tämmöseen taloon muuttaa :S
Poista