Olen alkanu miettiä iltaisin kun tuuditan saraa uneen ja laulan tuutu-laulua jota tyttö rakastaa yli kaiken. Entä 13 vuoden päästä, tyttö ei halua enää halailla minua, ovet paukkuu, kirosanoja kuuluu, tuskin saan koskaan sitä rakkauden osoitusta että äiti sä olet ihana! Nyt lapsi rakastaa minua pyyteettömästi, sellaisena kuin olen ilman häpeilemistä, voisko aika nyt vaan pysähtyä tähän? Ei saraa haittaa jos äitillä on tukka sekaisin, likaset ruuan tahrimat vaatteet ja laulan epävireisesti sininen uni kappaleen iltaisin jota ilman ei enää mennäkkään äitin kanssa nukkumaan, ja isin kanssa ei olla suostuttu nukkumaan menoon enää kuukauden päiviin.
Saan myös syyllisyyden tuskia haaveillessani ja toivoessani toista lasta. Heti tulee sellainen olo että teen väärin, ajatteleeko sara sitten että minulla ei ole tarpeeksi aikaa ja rakastan häntä vähemmän. Rakastan varmasti jokaista lasta yhtä paljon, uskon ja tiedän sen. En ole edes koskaan rakastanut ketään yhtä kovasti kun tytärtäni. Pitääkö minun silti potea pelkistä ajatuksistakin omatunnon tuskia?
Mutta kai minun on uppouduttava lauantai päivän huumaan eli siivoamaan, ruokaa tekemään ja pyykkiä pesemään. Jos kuitenkin alottaisin illalla jo saunassa rentoutumisen ja sovitaan että huomenna mulla on lepopäivä ennen miehen työviikon alkamista, eikö niin?
<3 |
Mä haluan myös vaihtopään :D Mutta pitää yrittää olla ajattelematta liikaa, kaikki menee vain liian monimutkaiseksi. Kyllä tyttö äitiään kaikesta huolimatta vielä isonakin rakastaa vaikkei siltä ehkä enää vaikuttaisikaan ;)
VastaaPoistaniinhän se on. hölmöä että koen jo nyt kriisiä siitä miten asiat sitten on, lapset kasvaa vaan ihan liian kovaa! ja ehkä sekin vaikuttaa kun läheinen sairastaa syöpää ja on pelko menettää hänet, siinä tajuaa kummasti elämän arvot ja sen että me ei tosiaan olla ikuisesti täällä vaikka kuinka haluaisi. kauheeta kun pitää olla tällänen luonteeltaan :D
Poista